Syntikirja.

Jotenkin osa mun ystävistäni on jo vuosia kunnostautunut kirjojen ostamisessa lahjoiks. Toki kirjat on oikein mukava lahja, mutta silloin kun saa 18-vuotiaana "Säännöt - miten vangita herra oikean sydän" (naisille, joilla on takanaan liuta epäonnistuneita miessuhteita) tai viisi vuotta myöhemmin Katja Kallion Syntikirjan, jonka takakansi alkaa tekstillä "ei kenenkään rakkauselämä kestä päivänvaloa", niin väkisin joutuu miettimään miksi juuri ne kirjat. Tai oikeastaan mikä pahinta, asia on päivänselvä, taidan olla nainen, jolla on takanaan liuta epäonnistuneita miessuhteita ja se jos mikä on asia, jota ei välttämättä kaíkissa tilaisuuksissa kannata tuoda päivänvaloon.



Jos kirjoittaisin oman syntikirjani, sen pituudeks tulis niin miljoona sivua, että paksuin omistani teos Pharmaca Fennica hälvenis sen rinnalla. Lisäks sitä ei voitais julkaista, koska ei kenenkään rakkauselämä kestä päivänvaloa, eikä varsinkaan mun. Ja jos kirjoittaisin sen jollain taitelijanimellä, niin kukaan tuskin uskois, että se olis totta. Ainakin toivon, ettei kukaan uskois. :D

Yritän miettiä tässä elämäni pahimpia syntejä, lopulta ne ei ehkä edes ole sen kummempia kuin muidenkaan, mutta yhdeksi kirjaksi yhdistettynä niistä vois kuitenkin saada ihan hyvän tarinan. Etenkin jos ottaa huomioon mun muutoin vakaan (?), oksettavan keskiluokkaisen elämäni, jonka suurinta arjen luksusta on Stockmannin tiskiltä haettu päivällissalaatti.

Loppujen lopuksi uskon, että jokaisen ihmisen elämä on enempi vähempi syntinen, eikä omani sieltä pitkässä juoksussa kaiketi erotu. Kerrankos (tai kaksi) sitä nyt herää alaikäisen vierestä, joskus kaverin poikaystävän sängystä tai joskus sieltä, mistä ei todellakaan haluaisi herätä. Mutta kaikesta selviää, kun muistelee Anne Nybergin oppeja; sitä sattuu, kaikille. Miksei kuitenkaan mun kaveripiirissäni kenelläkään muulle?