Lepäsin sun käsissä, minulle niin väärissä.

Taustoilta: Kyseessä ei siis ole suhde, ei ennen, nyt tai koskaan. Paitsi ehkä seksisuhde, mutta kun se on niin kamala sana.

Milloin voi sanoa olevansa yli?

Mietin tätä kysymystä tässä yhtenä aamuna. Takaraivossa jyskyttää se, että neljän vuoden (...) enempi vähempi toisessa ihmisessa roikkumisen jälkeen on pian kulunut kuitenkin jo vuosi (!) ilman yhteisiä öitä. Toisaalta tuntuu, että totta helvetissä mä olen yli ja monella tapaa tietenkin olenkin. Kyseinen henkilö ei enää täytä journalini sivuja, ole jokaisen yhteensopivuushoroskoopin ensimmäinen esimerkki ja oikeastaan mikä tärkeintä; tapaaminen ei tunnu samalta kuin joskus.

MUTTA. Vaikka a) ymmärrän, ettei siitä koskaan tule mitään suhdetta ja b) vaikken haluaisi siitä ihmisestä sen kummemmin omaa kumppania kuin isää yhtään kenellekään, niin on silti välillä tuhottoman vaikeaa tavata. Nykyisin luojan kiitos enemmän huomaan ne kaikki ärsyttävät piirteet, esimerkiksi sen, että siitä toisesta ei vaan saa kokonaista lausetta irti ilman, että hakkaa päätä(nsä) seinään. Huolimatta siitä, etten koskaan (niinkun ei kukaan muukaan) ole ollut mikään ainoa nainen tämän ihmisen elämässä, niin silti välillä ärsyttää se, etten ole enää edes yksi monesta. Huolimatta siitä, että tässä tapauksessa voisi melkein sanoa, että se on ainakin osittain oma, itsesuojelusyistä tehty päätös. Ja siitä, etten tiedä ehkä mitään enemmän säälittävää kuin halun olla edes yksi osa haaremia.

Ei auta muuta kuin elää siinä vakaassa uskossa, että vielä tulee ihminen, jonka kanssa oleminen tuntuu vielä aamullakin hyvältä. Tässä yllämainitussa tilanteessa kuin ei aina ole niin ollut ja silti olen antanut saman kuvion toistua näin pitkään. Kyllä ihminen on tyhmä. Mutta onneksi olen jo kohta vuoden ollut edes aavistuksen verran fiksumpi, mm. sille otetaan muutaman viikon päästä oikein urakalla. :D En ehkä ole täysin yli, mutta matkalla oikeaan suuntaan, ehdottomasti.


Sun täytyy tanssia
kuin kukaan ei katselis
Sun täytyy laulaa
kuin kukaan ei kuuntelis
ja elää ja rakastaa
kuin se ei koskaan sattuis

Yllä oleva kuva, sekä teksti molemmat eräitä suosikkejani, vaikkei tuo ehkä paras muoto tosta runosta olekaan.

Koska sydän sanoi niin.

Aihe nousi vastikään puheeksi, kun mietin, jälleen kerran, muutamia ystäviäni, ehkäpä osa jopa on aiemmin mainittuja ns. entisiä ystäviä, jotka ovat nopealla tahdilla menneet naimisiin. Ja kaikki tämä lähinnä johtuen kristinuskon tulkitsemista tavalla, joka on hyvin kaukana omasta elämästäni. Sen tarkemmin omia uskonnollisia vakaumuksiani selvittämättä tyydyn toteamaan, että tapakristitty lienee paras termi kuvaamaan omaa suhdettani kirkkoon.

Kyse ei ole aikomuksesta arvostella kenenkään uskoa, vaan lähinnä herättää kysymyksiä siitä, tapahtuvatko nuo pikanaimisiin menot ynnämuut siksi, että sydän sanoi, vaiko siksi, että toisiinsa tutustuminen, avoliitto jne olisivat jollakin tavalla syntiä? Omassa elämässäni ehkä tärkein arvo on valinnanvapaus, se että valinnoistani päätän vain ja ainoastaan minä, mikään ei ole syntiä niin kauan kun se ei siltä tunnu. Eikä minusta tee huonompaa ihmistä se, että olen nähnyt oikeudekseni ennen papin aamentakin herätä miehen vierestä.

Jos jokainen ystäväni todella on valinnut elämänsä pikaisine avioitumiseen ja suurine lapsilukuineen, vain ja ainoastaan siksi, että hänestä tuntui siltä, niin mikäpä minä olen toisen valintoja arvostelemaan. Mua vaan suoraan sanottuna ahdistaa se, etteivät kaikki, etenkään naiset ole tässä maailmassa oman ruumiinsa valtiaita. Tosin, ei kai unelmamaailma koskaan toteudu, mutta jos se toteutuisi, sitä eivät hallitsi uskonnot, sodat, miehet eikä mikään muukaan. Olisi tasa-arvoista, elämmehän 2000-lukua länsimaassa, jota myös sivistysvaltioksi kutsutaan. In my dreams.

Onni onnettomuudessa on, niin itsekkäältä kuin kuulostaakin, että itse olen täyden valinnanvapauden omistava itsenäinen nainen, 2010-luvulla sivistyneessä länsimaassa. Me onnelliset, minä ja kaltaiseni.

Se Oikea.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan käsite, joka suhteessa omaan elämään on vuosien saatossa muuttunut jos jollakin tavalla. Lähtökohta on se, että musta olis aivan ihanaa, jos voisin vakaasti uskoa siihen, että on olemassa vain yksi ja ainoa the one. Mutta sitten tulevat ne sata muttaa:
- Entä jos en ikinä tapaa sitä? (Jos se vaikka on toiselta puolelta maapalloa)
- Mistä tunnistan sen? (Mitä jos se menee vahingossa sivu suun?)
- ENTÄ JOS SITÄ EI VAAN OLEKAAN?

Tällä hetkellä on tullut siihen tulokseen, että on olemassa huonoja, hyviä, sopivia ja elämän rakkauksia. Se, että joku henkilö on minulle täydellisen sopiva juuri nyt, ei tarkoita sitä, että kymmenen vuoden päästä edelleen täydentäisimme toisiamme sillä tavoin, kuin sitä elämänkumppaniltaan toivoo. Olisi jotenkin kurjaa ajatella, että jos yksi suhde ei toiminut, niin se saattoi silti olla Se Oikea, jota parempaa ei tule. Tottakai toivoisin, että löytäisin ihmisen, jonka viereltä ei olisi kiire pois nyt, kymmenen vuoden päästä tai oikeastaan ikinä. Mutta en halua ajatella, että on olemassa vain yksi ihminen, joka olisi minulle täydellinen.

Elämä ja ihmiset muuttuvat, muissakaan ihmissuhteissa kaikki eivät pysy mukana niissä muutoksissa. Sanotaan, että tosiystävät pysyvät mukana, mutta minulta ainakin löytyy paljon ystäviä, jotka kuitenkin ovat jääneet matkaan varrelle. Enkä halua ajatella, että ystävyys heidän kanssaan olisi ollut jotenkin huonompaa, siitä ei vain ollut seuraamaan perässä elämänmuutoksia. Silti se oli minua täydentävää ja voimaannuttavaa tosiystävyyttä siinä hetkessä. Tämä sama ajatus siis elättää minua myös sumpliessani kaikkien urpojen joukosta sitä ihmistä, joka voisi tässä ja nyt olla sopiva minulle. Minua varten ja ennen kaikkea minun kanssani. Ja jos joskus tulee aika, ettei hän ja minä enää olla toisillemme ja toistemme kanssa sopivia, niin elämä jatkuu. Se ei poistaisi sitä mitä meillä on ollut, vaan olisi toivottavasti hyvä muisto siitä, miten onnellista elämä on ollut. Kaunis ajatus, liekö sen toteutuminen mahdollista. Kuitenkin toivoisin, että osaisin päästää irti silloin, kun on sen aika.

Yksi jää aina puuttumaan.

Miten sä teet sen
sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella.
(Irina - Kymmenen kirosanaa)

En ymmärrä, miten joidenkin ihmisten kanssa vaan on niin vaikeaa. Toisena hetkenä on niin mukavaa ja harmonista, kunnes yhtäkkiä tekis mieli lyödä sitä toista paistinpannulla päähän. Tavallaan se on kiehtovaa, mutta loppujen lopuks helvetin kuluttavaa, kun ei ikinä tiedä millä hetkellä siitä toisesta taas tulee se saatanan sika, jota vihaat enemmän kuin elämääsi darra-aamuina.

On olemassa oikeastaan yksi ihminen, jonka kanssa asiat eivät ole menneet toivomallani tavalla ja varmasti hamaan hautaan asti vituttaa, ettei kyseinen ääliö ymmärrä sitä, miten ihaNAINEN kerrassaan olenkaan. Vaikkei kyseessä todellakaan ole mikään elämäni mies, eikä yhteinen yö varmasti olisi mikään taivaan lahja (paitsi tietysti sille toiselle osapuolelle), niin silti mun ärsyyntymiselläni ei ole rajoja niin kauan, kun se yö on viettämättä. Kun on saanut elämässään lähes kaiken mitä on halunnut, niin on vaikeaa ymmärtää sitä, ettei kaikki aina menekään niinkuin MINÄ HALUAN.

Onneksi yhteinen ystäväpiiri on vakaasti sitä mieltä, että se päivä vielä koittaa. :D Sen jälkeen voin sitten sanoa epäilemättä, ettei koskaan kannata havitella itselleen mitään, mitä pitää jotenkin erityisen tavoittelemisen arvoisena. Koska siitähän menee kaikki hohto. Kyllähän jonkun toisen oma on aina hienompaa kuin se mitä itsellä on, monessakin mielessä. Ja niin monet asiat, tekemiset ja ennen kaikkea miehet ovat olleet niin paljon hienompia ja haluttavampia, ennen kuin niistä tuli totta.

Ps. Kyllä, olen vähän katkera. Mutta vain tälle yhdelle ihmiselle, koska se on ihan(an) kamala. Kaikessa kusipäisyydessään kaikkea muuta kuin katkeroitumisen arvoinen. Mutta elämä on.

Menneisyys nykyhetkessä.

Yleistä: Kuulemma esittelytekstistä voisi luulla (jollei paremmin tietäisi), että tässä on allekirjoittaneella nyt kuitenkin vihdoin ne häät tiedossa. Ei pelkoa, päivittelin tuota blogin kuvausta ja siitä toivottavasti saa vähän paremmin irti sen ajatuksen, mitä tämä blogi toivottavasti tulee olemaan. Ei todellakaan mitään kutsukorttien suunnittelua, enemmänkin varojen yli shoppailua ja darran hoitovinkkejä. Sattuneesta syystä allekirjoittanut kuitenkin haluaa säilyttää anonyymiteettinsä, olen kuitenkin kunniallisessa työssä, vaikka muutoin vähemmän kunniallinen olenkin.

Törmäsin tässä taannoin aivan käsittämättömään ilmiöön, jossa poikaystävä on järjettömän mustasukkainen tyttöystävän menneisyydestä. Kaiken lisäksi tämä menneisyys on ihan täysin _normaali_, yksi seurustelukumppani ja päälle "pientä" säätöä, ei todellakaan mitään rasian aukomista jokaiselle vastaantulijalle. Mutta poikaystävän (jolla toki oma historiansa on, mutta eihän sitä varmaan lasketa, koska se on mies) onkin vaikea elää, kun ajattelee, että joku muu on koskenut hänen naiseensa ennen häntä. Tällä meiningillä jokainen ystäväpiirini sinkkunainen on tuhoon tuomittu loppuelämäkseen, ite etunenässä voin vaan mennä luostariin anomaan armoa, koska mulla on menneisyys.

Ite ainakin ajattelen, että asiat sattuu ja tapahtuu, koska ne sillä hetkellä tuntuu hyviltä ideoilta. (Okei, joskus ne ei tunnu silläKÄÄN hetkellä hyviltä ideoilta.) Mutta jos joku minulle olisi joskus kertonut päivämäärän, jolloin tapaan elämäni miehen, niin ehkä olisin toiminut toisin. Mutta sitä päivämäärää ei edelleenkään kukaan osaa määritellä, enkä kuulu niihin ihmisiin, jotka istuu kotona odottamassa, että postinjakaja rakastuis muhun. Kun pitää vauhtia elämässä, niin joskus tulee astuttua ohikin, mutta mitä sitten? Se on elämää. En minä ainakaan elä tai halua elää odottaen, että eteen tulisi jotain vielä parempaa. (Ei sillä, etteikö useimmiten olisi aika helppokin löytää jotain parempaa.) Omassa elämässä on välillä tullut hyvinkin selväksi se mitä EN ainakaan halua, mutta pitipähän sekin kokea.

Toivotaan, että jos tässä ite joskus rakastuu, niin se oma ukko on vähän armollisempi tai se tarina jää hieman lyhyeks, jos mun menneisyyteni rupee sitä riivaamaan. Ite pidän tärkeenä sitä mitä tekee sitten kun on tavannut jonkun spesiaalin, en sitä mitä on tehnyt ennen sitä. Hei ihmiset voi muuttua. Lisäks ainakin ite oon tehnyt useamman ohisektorin ja uskon ymmärtäväni paremmin mikä on superbonussektorin arvo. ;)

Ps. Kuvassa vähemmän mustasukkaista väkeä Pihlajakadulta. :D

Kuka lohduttaa toista naista?

Matkalla sattuu ja tapahtuu, onneksi omassa elämässä kuitenkin useimmiten tapahtuu huomattavasti enemmän kuin sattuu. Seuraava aihe ei omaa elämää onneksi ole koskettanut todellisuudessa ikinä, mutta erään kerran on kyllä kolahtanut aika kovaa.

Yleisesti ottaen vannon rehellisyyden nimiin melko pitkälle, oikeastaan kaikessa. Muutaman vuoden kakistelun jälkeen sain tunnustettua myös parhaalle ystävälleni asian, jota olin miettinyt enempi vähempi aina. Näinpä ollen vaikka jollakin tapaa moraalittomissa "suhteissa" on oma viehätyksensä, tulee niistä useimmiten myös pahemman luokan tunnontuskia. Viimeisintä ei lasketa, koska siitä en aio hiiskua sanallakaan, en vaikka päätä lyötäis pölkylle.

Jotenkin on kuitenkin vaikea kuvitella, että kukaan "ryhtyisi" "toiseksi naiseksi" ihan omaksi ilokseen. Omassa elämässä ainakin ainoa tilanne, jossa moiseen suostuisin, olisi se, jossa se jonkun toisen ihku poiccis tuntuisi myös siltä omalta one and onlylta. (Tarkoitetaan tässä nyt toisella naisella pidempää aikaa kuin yhtä yötä.) Vaikka pidemmän päälle voisiko sitä luottaa kehenkään, joka olisi pettänyt exäänsä mun kanssani? No, onneksi ei suinkaan ole tarvinnut moista ruveta miettimään, vaan sen sijaan vähän keräillä palasiaan, kun toinen osapuoli onkin palannut sinne mistä lähtikin.

Onneksi niitä tilanteita ei ole tosiaan omalle kohdalle juuri sattunut, mutta toki yleisesti maailmaa seuranneena on aina yhtä vaikeaa ymmärtää miksi vihat saa niskaansa aina se kolmas osapuoli, sen oman kumppanin sijasta? Se, että herään varatun miehen vierestä kertoo toki jotain minusta, mutta enemmän se kertoo mielestäni siitä miehestä ja sen sitoutumisesta parisuhteeseensa. Ite oon päättänyt jättää näissä tapauksissa sekä rehellisyyden, että omantunnon kotiin, ei se suremalla muuksi muutu!

Ja vihdoin otsikon aiheeseen. Onhan toki niinkin käynyt, että itseä on siinä pelissä sattunut, kerran vuosia sitten pahemminkin. Silloin tuntui todella epäreilulta saada vihat sen lopulta sen suhteen molemmilta osapuolilta samalla, kun vihasi itseään joka kerta peiliin katsoessaan koska ei kelvannut. Tottakai ystävät pysyivät ympärillä ja ymmärsivät, mutta olihan ne ystävät sillä petetylläkin ja lisäksi sillä oli sitten se molempien himoitsema mies ja kaikkien sympatiat. Niitä hetkiä, joita toivon, että en enää ikinä kohtaa. Muutama aamu takaperin tuntui pelottavan hyvältä varatun miehen vieressä, mutta onni onnettomuudessa on, ettei siinä ole lainkaan potentiaalia mun kolmen lapsen isäksi tai aviomieheksi. Joten täytyy jatkaa seulontaa, ilmeisesti tällä tutulla taktiikalla karsien pois niitä, joka SE ei ainakaan ole.

Taustoilta.

Tämän blogin taustalta löytyy yksiselitteisesti tämä oma hulvattoman hauska elämä; tylsääkin tylsempi arki ja parempaakin paremmat juhlat. Matkalla kohti avioliittoa ja kotiäitiyttä täytyy hieman tanssia, joskus pöydälläkin. Niinpä tästä on tarkoitus tulla kertomusta ja pohdintaa siitä, mihin nykynainen ajautuu, kun urbaaneissa oloissa ei pysty perustamaan perhettä ja miehinen metsästysvietti ottaa vallan. Blogin nimi tietenkin kertoo siitä, minkälaisia deittejä lähes jokainen nainen joutuu loputtomiin kokemaan ennen avioliiton auvoisaa satamaa.

Toiveissa on, ettei tämän blogin tarina ole never ending story, vaan että tämä blogi, todistusaineistona synkästä menneisyydestä, voitaisiin hyvällä syyllä kadottaa piankin. Mutta niin kauan, kun THE ONE vaeltee varjoen mailla astumatta tielleni, on minun pakko jatkaa astelua niiden väärien rinnalla. Tietenkin joka kerta miettien, että josko sittenkin, päätyen lopulta aina samaan; oot sä ihan kiva, mut en todellakaan rakasta.

Lukijakseni haluan juuri sinut Kumman kaan, laittisiiderin ja helpon elämän pyytetöön fani ;)