Koska sydän sanoi niin.

Aihe nousi vastikään puheeksi, kun mietin, jälleen kerran, muutamia ystäviäni, ehkäpä osa jopa on aiemmin mainittuja ns. entisiä ystäviä, jotka ovat nopealla tahdilla menneet naimisiin. Ja kaikki tämä lähinnä johtuen kristinuskon tulkitsemista tavalla, joka on hyvin kaukana omasta elämästäni. Sen tarkemmin omia uskonnollisia vakaumuksiani selvittämättä tyydyn toteamaan, että tapakristitty lienee paras termi kuvaamaan omaa suhdettani kirkkoon.

Kyse ei ole aikomuksesta arvostella kenenkään uskoa, vaan lähinnä herättää kysymyksiä siitä, tapahtuvatko nuo pikanaimisiin menot ynnämuut siksi, että sydän sanoi, vaiko siksi, että toisiinsa tutustuminen, avoliitto jne olisivat jollakin tavalla syntiä? Omassa elämässäni ehkä tärkein arvo on valinnanvapaus, se että valinnoistani päätän vain ja ainoastaan minä, mikään ei ole syntiä niin kauan kun se ei siltä tunnu. Eikä minusta tee huonompaa ihmistä se, että olen nähnyt oikeudekseni ennen papin aamentakin herätä miehen vierestä.

Jos jokainen ystäväni todella on valinnut elämänsä pikaisine avioitumiseen ja suurine lapsilukuineen, vain ja ainoastaan siksi, että hänestä tuntui siltä, niin mikäpä minä olen toisen valintoja arvostelemaan. Mua vaan suoraan sanottuna ahdistaa se, etteivät kaikki, etenkään naiset ole tässä maailmassa oman ruumiinsa valtiaita. Tosin, ei kai unelmamaailma koskaan toteudu, mutta jos se toteutuisi, sitä eivät hallitsi uskonnot, sodat, miehet eikä mikään muukaan. Olisi tasa-arvoista, elämmehän 2000-lukua länsimaassa, jota myös sivistysvaltioksi kutsutaan. In my dreams.

Onni onnettomuudessa on, niin itsekkäältä kuin kuulostaakin, että itse olen täyden valinnanvapauden omistava itsenäinen nainen, 2010-luvulla sivistyneessä länsimaassa. Me onnelliset, minä ja kaltaiseni.